Olen viimeisen kuukauden ajan reissannut päivittäin junalla osaksi uuden työni johdosta ja osaksi harrastusten vuoksi. Koska merkittävä osa vapaa-ajastani kuluu nykyään VR:n kanssa, ajattelin kirjoittaa näistä sattumuksista ja kommelluksista.

Työmatkani harvemmin joudun taittamaan yksistään. Hyvä ystäväni on reissannut jo kolmen vuoden ajan säännöllisesti junalla ja häneltä olen saanut parhaat vinkit, kuinka säästää matkakustannuksissa ja mistä löytyy työmatkalaisille vakiopaikat junissa. Toinen ystäväni osuu kanssa usein samaan junaan toiselta asemalta. Kun aamut alkavat hyvässä seurassa, voi päiväkin olla vain onnistunut. Aamuisin piristyy paremmin, kun ystävien kanssa vaihtaa kuulumisia.

Matkustan joka aamu seitsemän aikoihin, valittavana on kolmesta vaihtoehdosta ja kahdesta eri junatyypistä. Joskus onnistun ennakoimaan, mikä juna näistä on lopulta myöhässä aikataulusta, mutta aina en. Pendoliino toimii aamuisin takuuvarmasti ja yleensä IC joutuu odotteleen eniten jos pendoliino on myöhässä. Aamuisin näen samat kasvot ja pohdin varmaan samaa kuin he myös. Pitääkö näitä ihmisiä tervehtiä kun tapaan heidät noin viisi kertaa viikossa?

Kerran vastapäätä istunut kundi kuunteli koko matkan ystäväni ja minun välistä keskustelua, hän näytti siltä koko matkan ajan kuin olisi halunnut joko kommentoida juttujamme tai nauraa niille. lähteissään hän sitten avasi suunsa ja toivotti päivän jatkoja hymy huulillansa. Aiheutimme varmasti jutuillamme hänelle paremman päivän töihin.

Välillä viereen löytyy istumaan niitä, jotka matkustavat harvoin ja haluavat aivan välttämättä jakaa kokemuksen sinun kanssasi, vaikka olisit lukevinasi lehteä tai leikkisit nukkuvaa. Ravintolavaunu tuntuu tarkoittavan yhtäläisyys merkillä "hei olen seuraa vaille, tule heittämään minulle juttua." Viimeksi eräs herra halusi koko matkan kertoa vitsejä tamperelaisista. Tampereelle saavuttuamme hän kysyi minulta: "Ai niin, mistä päin neiti on kotoisin?"

Jotkut eivät ymmärrä junassa puhuessaan puhelimessa, että kaikki kanssamatkustajat joutuvat kuuntelemaan sen saman tarinan. Tuntuu, että ihmiset unohtavat sen hyvin usein, sillä kaiken maailman sairaskertomukset ja juorut kerrotaan sen verran isolla äänellä ja erityisen avoimesti.

Junamatkustamisessa havaitsee myös tiettyjä säännönmukaisuuksia. En enää yritä lähteä torstaisin puoli viiden pendoliinolla. Joka kerta, kun olin sillä menossa, se oli myöhässä ja vikana oli aina joko se, ettei yksiköitä saatu yhdistettyä tai jokin muu tekninen vika vaivasi. Kerran ehdin puoli viiden pendon mukaan, vaikka saavuin asemalle vasta vartin yli viisi. Parhaimmillaan tämä kuuluisa pendo on tehnyt matkaa jonka pitäisi kestää puolitoista tuntia niin reilut kolme tuntia.

VR:n kuulutukset ovat ihan omaa luokkaansa. Tikkurilassa kuulutuksella muistutetaan aina, ettei juna tule pysähtymään kuin vasta Tampereella. Silti juna on useammin kuin yhden kerran tehnyt pysäytyksen Hämeenlinnassa, kun junaan on eksynyt väärän junan matkustajia. Ymmärrän, että esimerkiksi pendoliino on joskus pysähtynyt siellä, mutta miten se on välillä niin vaikeaa löytää se oikea juna, jolla päästä perille? Hämeenlinnan kohdalla meitä junaan muistutetaan kuulutuksella, että tämä ei ole oikea pysäkki ja kehotetaan pysymään sisällä junassa.

En ole ikinä oikein pitänyt junalla matkustamisesta, mutta alan jo hiljalleen sopeutua siihen. VR mainostaa antavansa jokaiselle omaa aikaa, sitä se todellakin antaa olemalla myöhässä tai jäämällä asemalle. Kokouksia ja tapaamisia jää väliin, kun junaliikenne ei toimi. Tosin nykyisin myöhässä olemiselleni on jokin muu syy, kuin se että lähdin myöhässä kotoani tai töistäni. 

Mamselli Kuulas kahvin ja hiljaisuuden kera

PS. Yksi tuttavani saisi naurut, jos tietäisi, etten vieläkään hallitse VR:n roskapussien avaamista. Aiheutin hänelle suurta hämmästystä taistelemalla pussin kanssa viime toukokuussa ja hän totesi, että kun matkustan useammin opin avaamaan niitä. Opettelen edelleen.

Kirjoitus on julkaistu sivulla www.tuhatkunta.fi 27.3.09.

-----------------------------------------------------------------

Meiltä ja muualta

Eurovaalit lähestyvät, ehdokkaat aloittelevat viimeistään nyt kiertämistään ja tukitiimejä haalitaan ympäri Suomen. Eurovaaleissa riittää monia haasteita. Äänestysprosentti puhututtaa vaaleista toiseen. Edellisissä vaaleissa suomalaisista kävi äänestämässä huikeat 41,1 prosenttia, pienellä erolla Koskenkorvan prosenttimäärään. Jäämme alle yleisen keskiarvon eurovaaleja mitattaessa. Keskimäärin alle puolet unionin kansalaisista sanoo mielipiteensä eurovaaleissa. Suomi, joka muuten EU-asioissa on mallioppilas, ei ole onnistunut hyvistä pyrkimyksistään huolimatta kasvattamaan äänestysprosenttia näissä vaaleissa.

Suomi ei ole onneksi yksin tässä veneessä. Myös muut EU-maat käyvät ankaraa pohdintaa siitä, miten saada lisättyä äänestysprosenttia ja aktivoitua kansalaiset mukaan päätöksentekoon. Keski-Euroopan valtioista Belgia ja Luxemburg näyttäytyvät tilastoissa kärkipaikoilla nostaen keskiarvoa. Näillä valtioilla on käytössä ns. "äänestyspakko". Luxemburgissa tulee äänestämättä jättämisestä sakkoja ja yli 75-vuotiaat ovat vapautettuja äänestämisestä. Se toteutuuko demokratia tämänkaltaisella systeemillä, on kyseenalainen. Toisaalta suurin osa kansasta sanoo mielipiteensä, toisaalta se sanoo sen vain velvollisuudesta ja pakosta.

Ranskan vaalitapa herättää meilläkin kysymyksiä. Kokoomusmeppi Ari Vatanen olisi toivonut edellisten vaalien tapaan voivansa olla ehdokkaana Ranskasta, mutta se ei ollut mahdollista. Ranskassa eurovaaleissa äänestetään puoluetta. Puolueen sisällä tehdään keskinäinen paremmuusjärjestys, jonka perusteella paikat kesäkuussa jaetaan. Ranskassa näin ollen ehdokkaat eivät tarvitse mittavaa mainostusta tai järjetöntä budjettia. Kolikon toiselle puolelle jää kaikki se tieto, että puolueen sisäinen eliitti määrää paikoista, tippuminen pois tästä eliitistä sulkee monta ovea ja mahdollisuutta. Ranskassa listoilla eivät jyrää naiset, opiskelijat tai nuoret ja tasa-arvosta voidaan vain haaveilla niissä ympyröissä.

Euroopan parlamentti on lähtenyt tekemään omaa kampanjaa äänestysprosentin nostamiseksi. Parlamentin nettisivuilla muistutellaan äänestämisen tärkeydestä ja korostetaan tosiasiaa, että nämä ovat ainoat vaalit, joissa sinun äänesi ratkaisee 500 miljoonan tulevaisuudesta. Parlamentti on löytänyt pointin "sinä valitset". On valinta myös olla käyttämättä ääntänsä, mutta oikeus valittaa siitä, kun muut tekevät omasta mielestä huonoja päätöksiä poistuu. Europarlamentti toimii, vaikka äänestysprosentti onkin häpeällisen pieni. Sen toiminta ei siitä muutu tai lamaudu, vaikka yli puolet unionin kansalaisista jättää äänensä käyttämättä. Esimerkkinä Suomesta riittäisi se, että 13 europarlamentaarikkoa saisi yhteensä 13 ääntä, jos kansa päättäisi jäädä vaalipäivänä kotiin. Suomi ei onneksi ole vielä se maa, jossa äänestetään laiskimmin. Olemme tilastoissa keskiverto eurooppalaisia äänestäjiä.

Miksi kansaa ei sitten kiinnosta äänestää eurovaaleissa? Tuntuvatko EU ja sen asiat olevan todellakin niin kaukana, ettei äänestämään viitsitä mennä? Vai eikö ehdokkaiden joukosta löydy mieleistä? Suomalaisten kiinnostus on laskenut tasaista tahtia eurovaaleissa. Syyt ovat jossain syvemmällä kuin vain ehdokasasettelussa. Kokoomuksella on tällä hetkellä valittu 19 ehdokasta 20:sta. Ehdokkaita on laidasta laitaan, joten jokaiselle luulisi löytyvän mieleisensä. Mutta miten saada se ilmajokelainen maaviljelijä pohjanmaalta tai lappeenrantalainen opiskelija innostumaan EU:sta yhtä paljon kuin ehdokkaat, jotka sinne on pyrkimässä? Sen pallon heitän ehdokkaille, miten puhua EU:sta niin, että tulee ymmärretyksi ja saada toiset vielä innostumaan mukaan.

Niina Ollonen

Kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen

Kirjoittaja käy sisäistä ajatusleikkiä, mikä olisi Kokoomuksen keskinäinen järjestys Ranskan mallin mukaisesti.

Sunnuntain lehteä lukiessa huomasin tulavan viikon tapahtumiin kuuluvan perinteinen mukasesti Penkkarit. Abiturienttien virallinen koulu osuus alkaa olla lopuillaan ja edessä on enää vain kirjoitukset. Penkkareissa otetaan kantaa ajankohtaisiin ja muuten puhuttuihin aiheisiin.

Viime viikolla vertailimme aamupalalla ystäväni kanssa penkkarikokemuksiamme. Penkkaripäivä on ollut yksi hauskimmista päivistä mitä olen kokenut. Penkkariaamuna kiusasimme nuorempiamme ja kostimme kaikki painajaisemme edellisiltä vuosilta. Melkein jokaisesta opettajasta oli tehty laulu ja muistimme jokaisen opettajan erityispiirteitä asiaan kuuluvalla lahjalla. Opettajien nöyryyttämisen jälkeen suuntasimme rekoille ja keskustaan kierrokselle. Omiin penkkareihin erityispiirtein toi se, etten käynyt keskustan lukiota, vaan tulimme niillä rekoilla Hervannan valtaväylää pitkin keskustaan. Pakkasta oli vain reilu viisi astetta, kun aikaisempina vuosina oli ollut parhaimmillaan -20astetta.

Karkkeja olimme tilanneet jokaiselle huikeat 2 kiloa, ja ehtona oli ollut se, että niiden täytyy olla kovia, kääreellisiä ja maistua pahoilta. Päädyimme tilaamaan karkit venäjältä lopulta näillä ehdoilla. Teemaksemme otimme Jolon sissit, jotka olivat olleet lehdistössä esillä kahden suomalaisen panttivangin johdosta. Osa meistä pukeutui sisseiksi ja oli muutamat rohkeat olivat panttivankeja. Kun lähdimme lukion pihasta, huomasimme yhden panttivangen jääneen rannalle ruikuttaa tai paremminkin juokseen räpylät jaloissa rekan perässä. Paikallislehti Hervannan sanomat teki kerrankin lukiostamme ison jutun, kun unohdimme yhden panttivangin(joka kyllä lopulta saatiin mukaan.) Normaalisti yhdestä rekasta otettiin kuva ja suurinpiirtein kuva tekstinä oli: "lukiolaiset aiheuttivat vuotuista pahennusta."

Vaikka muuten olimme tehneet mainoksetkin teeman mukaisesti, halusimme kommentoida myös toista ajankohtaista aihetta. Keväällä 2001 Suomea ravisteli missien silikoni-kohu ja me tartuimme aiheeseen piirtämällä Miss Abin rekan kylkeen ja kirjoittamalla otsikon: "Miss ABi tilittää, kun minut vapautetaan, aion nauttia siitä täysin rinnoin." Tampereella julisteilla kisataan aina Aamulehden palkinnosta ja olimme vakuuttuneita, että voittaisimme kerrankin Tykin tai Tammerkosken lukiot. Aiheutimme myös pahennusta sillä kuuluisalla valtaväylällä, kun pommitimme karkeilla autokoulun autoa. Hämeenkadulla kiertelimme reilun puolen tunnin verran, vaikka karkit loppuivat jo vartin jälkeen. Penkkareiden jälkeen suuntasimme viimeiselle illalliselle opettajien kera.

Olen käynyt melkein joka vuosi käynyt katsomassa penkkareita yläasteelta lähtien. Tämä on ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun en tiedä ketään kellä olisi penkkarit edessä. Luultavasti minut kuitenkin löytää katsomassa Hämeenkadulla penkkareita torstaina ja kurkkimassa Hervannan lukion tämän vuoden teemoja(en mene karkkien vuoksi...) Hervannan lukio on parasta ikinä!

Penkkarimuisteloja ja mustaa kahvia

Mamselli Kuulas

ps. Myönnän, että viime vuoden paras tuli Messukylän lukiolta: "On monta presidenttiä, mutta vain yksi kuningas!" ja vieressä piirettynä Jari Litmanen. Olin kaverini kanssa katsomassa penkkareita ja hän on käynyt kuuluisan Me-Lun. Hän oli enemmän kuin ylpeä vanhasta lukiostaan.

Inhoan valittamista. Valittaminen on turhaa, asioille voi tehdä jotain sen sijaan, että valittaa niistä. Enemmän kuin tavallista valittamista, inhoan valittamista asiakaspalvelusta. Olen itse toiminut useammassa työssäni asiakaspalvelijana ja voin kertoa, että ihmiset valittavat välillä niin turhasta. Oma valittamiskynnys on luultavamminkin tämän johdosta hieman korkealla, ihan kaikesta ei vain jaksa tai viitsi valittaa tai huomauttaa. En soittele asiakaspalveluun ja hauku myyjiä jälkikäteen tai lähettele vihaisia maileja perään huonosta palvelusta. Yksi kaverini Kokoomuspiireistä totesikin tänä kesänä, että jos kaikki olisivat niin kuin minä, häneltä loppuisivat työt. Kaverini tehtävä oli tänä kesänä vastata puhelimeen ja kuunnella kuinka ihmiset valittavat hänelle milloin mistäkin. Unelmien kesätyö varmasti, eikö vain?

En väitä, että olen joka kerta antanut itse täydellistä asiakaspalvelua. On ollut monesti hetkiä, jolloin olisi voinut toimia paremmin ja enkä edes halua kuvitella sitä valitusten määrää, jos kaikki asiakkaat olisivat joskus päättäneet valittaa niistä pienemmistäkin virheistä. Omiin mokiini taitaa kuulua mm. väärien aterioiden pakkaaminen mukaan mäkkärissä tai lelun unohtaminen happy meal-ateriasta. Yksi hauskimpia työhön liittyviä mokia sattui mäkkäriaikoinani. Eräänä jouluaaton aattona minun piti toivottaa kaikille asiakkaille reippaasti autokaistalla lopuksi "Hyvää joulua", mutta sen sijaan toivotin useampaan kertaa "Hyvää yötä". Taisin olla hieman "väsyneenä" töissä tai jotain.

Särkänniemessä työskennessäsi asiakkaat tykkäsivät valittaa suoraan, mutta kyllä postia myöhemminkin kuului. Milloin valitettiin pituusrajoista ja vaadittiin pomoa paikalle, jolle sitten haukuttiin, että huonoja työntekijöitä täällä kun eivät suostu rikkomaan sääntöjä. Volvo racing-nimisestä laitteesta jää varmasti kaikille työntekijöille traumoja. Kyseessä on nimittäin entiset törmäilyautot, joilla ei saa törmäillä ja tästä aiheesta sai usein kuulla asiakkailta kunniansa. Muistelen edellen kuinka eräs mamma linjasi minulle, kuinka silloin seitkyt luvulla kaikki oli toisin ja asiat niin paljon paremmin. Ja nyt todella monelle tiedoksi, niitä pituusrajoja laitteisiin ei päätä se tyttö tai poika joka ohjaa sitä laitetta, vaan ne on määränneet turvallisuusviranomaiset. Tästä esimerkkinä, kuinka eräs isä ei millään meinannut uskoa, että hänen lapsensa ei vain voi yksin mennä "törmäilyautoihin", koska hän ei yllä polkimiin. Tähän isä totesi: "No ei sen tarvi." Täytyy kyllä myöntää näin jälkikäteen, että pidin pokkani yllättävän hyvin, kun selitin rautalangasta vääntäen, että auto ei liiku ollenkaan, jos poljinta ei paina.

Tänään tein sitten suuren poikkeuksen ja soitin asiakaspalveluun ja valitin. Kävin eilen illalla apteekissa ja ajattelin, että niin myöhään siellä ei varmaan kestäkään niin kovin kauaa, mutta olin väärässä. Kahden reseptin lunastamiseen meni lopulta aikaa tunti ja huomattavaa tässä on se, että olin sen tunnin ajan ainoa asiakas Tampereen isoimmassa apteekissa. Kaikki meni hyvin siinä vaiheessa, kun astuin sisälle apteekkiin.(Tosin tänään joku totesi, että siinä alkoi se virhe.) Huomasin heti, ettei apteekissa ole muita ja kävelin reseptipaikalle ja en ajatellut ottaa numeroa, koska apteekin täti istui paikalla ja ketään muita ollut jonossa, jonka johdosta kysyin: "En varmaan tarvitse numeroa?" Täti toteaa kylmästi, että yleensä tapana on ollut ottaa numero, mutta voi tehdä poikkeuksen nyt tämän kerran.

Seuraavaksi ojentaessani KELA-korttia, täti kyseli kanta-asiakaskorttia, jota en omista. Tämän jälkeen sain kuulla läksytyksen aiheen tiimoilta ja kun tietokannoista selvisi, että äidilläni on kortti ja olen ollut lapsena siihen liitetty, niin sain kuulla haukut. Lopulta täti esitteli minulle korttia ja selitti minkä värinen kyseinen kortti on. Hän myös kehoitti minua kaivamaan kyseisen kortin lompakostani, jota en ole ikinä omistanut tai nähnyt. Tässä vaiheessa aikaa oli jo käytetty yli vartti ja aloin olla jo hyvin vakuuttunut, että vaihdan paikkaa. Tässä vaiheessa täti oli ymmärtänyt viimeinkin, etten omista korttia, mutta samalla päättänyt, että ilman korttia  en poistu apteekista. Toistelin useampaa kertaa, etten tarvitse kyseistä korttia ja en tee sillä mitään. Lopulta ajattelin, että pääsen helpommin asioissa eteenpäin, kun otan sen kortin ja lopetan sen myöhemmin.

Kortti-episodin jälkeen päästiin itse reseptiin käsiksi. Ensimmäisenä täti alkoi selittää toisesta lääkkeestä, ettei se ole resepti lääke ja miten kyseinen lääkäri voi olla niin imbesilli, ettei ymmärrä, mikä on resepti ja mikä ei. Tähän vastasin, etten tiedä, en opiskele lääkäriksi. Toista lääkettä ei löytynyt ja täti totesi, että antaa melkein vastaavan lääkkeen minulle, huom melkein vastaavan??? Tässä vaiheessa olin, että jos menen oikeasti jonnekin toiseen apteekkiin. Tämähän ei tietenkään sopinut kuvioihin ja kun olin saanut sen melkein vastaavan lääkkeen, minut passitettiin käsikauppapuolelle etsiin sitä toista lääkettä, joka ei ollut reseptilääke. Aikani harhailtua, toinen täti saapui kysymään mitä etsin, näytin hänelle reseptin ja selitin tilanteen, sain kuulla uudelleen läksytyksen, kuinka kyseessä on reseptilääke ja minun turha edes etsiä sitä itsenäisesti. Ja näin päädyin takaisin ensimmäisen tädin luokse. Täti siinä sitten vain totesi, että sattuuhan näitä virheitä ja kyllä minun olisi pitänyt hänelle sanoa tästä. Minulla on hyvin pitkä pinna, mutta täytyy myöntää, että tuossa vaiheessa se alkoi kiristyä ja uhkaavasti.

Lopuksi minulle vie pakkokaupattiin lääke, joka auttaa näiden muiden lääkkeiden oireisiin, joista en ole ikinä kärsinyt. Olin niin raivoissani, kun lopulta pääsin kassalle ja suuttumustani vain lisäsi, että tähän kaikkeen ihan täysin turhaan minulta meni tunti aikaa, jonka olisin voinut käyttää huomattavasti paremminkin. Ajattelin vielä kotiin kävellessäni, että en tee valitusta palvelusta. Tänään pohdin asiaa sitten vielä enemmän ja päätin tehdä valituksen. Vaadittiin yllättävän paljon, ennen kuin minun valituskynnys ylitettiin.

On olemassa monenlaista palvelua, on todellakin sitä huonoa ja sitten on hyvää. Käyn esimerkiksi ennemmin kaupassa Stockmannilla, koska tiedän saavani hyvää palvelua, jos sen johdosta maksan tuotteista hieman enemmän, on se sen arvoistakin. Huono palvelu jää mieleen, jopa paremmin kuin se hyvä.

Mamselli Kuulas kärsivällisyyden huippuna

PS. Voin kertoa, etten valittanut tänä kesänä Aamulehden jakajastani, joka toi heinäkuussa sunnuntain lehden aina vasta puoli kymmenen...